Photo Jussi Suvanto
Valokuva Jussi Suvanto
A Shadow of a Warrior
&8 Art Salon, GlogauAirBerliini, 2019
Keskipäivän aikaan hänen varjonsa oli lähes kokonaan hänen jalkojensa alla. Hän kulki koko päivän varjo rinnallaan, mutta auringon laskiessa varjo alkoi ottaa etäisyyttä, ikään kuin peloissaan, pakoillen hänen katsettaan, kietoutuen kuitenkin välillä hänen jalkoihinsa, kuin turvapaikkaa hakeva pikkulapsi. Öisin, pimeän tultua, kaikki varjon kokemat kivut, kaikki sen pelot ja huolet ympäröivät häntä, eikä hän saanut unta kunnes aamutunneilla, kun aamuaurinko heitti varjon kaukaisuuteen, mistä se hiljalleen palasi lepäämään hänen viereensä.
Soturin varjo päättää sukupuolikysymyksiä esihistoriaan sijoittuvien tarinoiden kautta käsittelevän performanssitrilogian. Pronssikauden alkumetreille sijoittuva performanssi kertoo useita tarinoita siitä, kuinka eri yksilöt kokevat itsessään tapahtuvia muutoksia. Päänarratiivi on kaunokirjallinen tarina, jonka sisältämät kaksi runoa viittaavat henkilöhahmojen elämäntarinoihin ja tuntemuksiin. Johdantona tarinoille on satu Knossoksen seinämaalauksesta Liljaprinssi, ja välinäyöksenä kerrotaan satu siitä, miksi aurinkoja, kuita ja sateenkaaria on maapallolla enää yksi kutakin. Tarinoissa on vaikutteita monista kirjallisista lähteistä, joista olennaisimpia ovat Kristian Kristiansenin ja Thomas B. Larssonin The Rise of Bronze Age Society, Judith Butlerin Gender Trouble ja Marie Louise Stig Sørensenin Gender Archaeology.
&8 Art Salon, GlogauAirBerlin, 2019
It was noon, the shadow he was casting was almost entirely under his feet. He walked all day with the shadow by his side, but as the sun was setting, the shadow started to distance itself, as if it were afraid of him, trying to avoid his gaze, yet sometimes wrapping itself around his feet, like a small child looking for protection. At night, when it got dark, all the pain within the shadow, all its fears and worries would surround him, and he couldn't sleep until the early hours, when the morning sun would cast the shadow far into the distance, from where it would slowly return to rest by him.
A Shadow of a Warrior is the final episode of a performance trilogy that takes a look at gender relations in ancient history. Set at the dawn of Bronze Age, the performance tells the story of different individuals, and how they experience changes in themselves. The main narrative is told in prose, entwined with two poems that suggest aspects of the characters' histories and sentiments. As a prelude there is a fable hypothesizing the origin of the Minoan fresco The Prince of the Lilies, and an interluding fable explains how it came to be that we only have one sun, one moon and one rainbow. The stories are influenced by a wide range of literary sources, most significantly Kristian Kristiansen and Thomas B. Larsson's The Rise of Bronze Age Society, Judith Butler's Gender Trouble and Marie Louise Stig Sørensen's Gender Archaeology.
Photo Ella Tahkolahti
Valokuva Ella Tahkolahti
Iltasatu
OK11 goes east // XFAKTAHelsinki, 2016
”Olipa pelottava tarina”, lapsi sanoi miettien särkeä, jonka oli nähnyt rantakalliolla haukkomassa henkeä.”Ehkä niin,” äiti myönsi, ”mutta siinä on opetus: Ikinä ei saa ottaa vastaan mitään tehtäviä vierailta, vaikka mitä luvattaisiin. Siitä ei seuraa ikinä mitään hyvää.””Mutta silti,” lapsi valitti, ”nyt en varmastikaan saa unta. Etkö voisi vielä kertoa niistä leppäkertuista?”
Luentona esitetty Iltasatu sisältää kolme toisiinsa liittyvää satua, joiden kehyskertomuksena on tarina unettomuudesta kärsivästä lapsesta. Tarina alkaa siitä, kun lapsi eräänä iltana on tapansa mukaisesti pyytänyt äitään kertomaan jotain iltasaduksi. Kolme satua sijoittuvat Euraasian arolle neoliitin ja pronssiajan väliseen siirtymävaiheeseen, jonka käsittelyä inspiroi David W. Anthonyn teos The Horse, the Wheel, and Language. Aikaisemmassa esityksessäni tarkasteltua nais- ja miesvaltaisten kulttuurien eroa lähestytään kahden vastakkaisen yhteiskuntamallin kautta. Koska satujen kertominen kuitenkin sijoittuu nykyhetkeen, on esihistorialliseen symboliikkaan sekoitettu myös kristillisiä symboleja sekä lacanilaista teoriaa, joiden höysteenä on hyppysellinen länsimaista kaksinaismoralismia.
“What a frightening story,” the child said, thinking about the fish she had seen gasping for breath on a rock by the water.“Maybe so,” admitted mother, “but there's a lesson: Never accept a task from strangers, no matter what they offer in return. It will never lead to any good.”“But still,” the child groaned, “now I'm really not going to fall asleep. Couldn't you tell me about the ladybugs?”
Presented as a lecture, A Bedtime Story recounts three related fables that are framed by a tale of a child suffering from insomnia. The narrative takes place on a night when the child asks her mother to tell her something as a bedtime story. The main setting in the three fables was inspired by David W. Anthony's The Horse, the Wheel, and Language that discusses the transitional phase from the Neolithic to the Bronze Age in the Eurasian steppes. The clash between andro- and gynocentric cultures that I had dealt with in an earlier performance is observed through two opposing social models. However, as the fables are told in the present, the intermingling prehistoric symbolism is amended by Christian symbols and Lacanian theory, garnished with a dash of Western double standard morals.
▲
▼
Photo Katri Kainulainen & Maximilian Latva
Valokuva Katri Kainulainen & Maximilian Latva
Kielon tarina
Là-bas→Jumala – kätketty kehäHelsinki, 2015
Ennen pitkää jänis sitten tuli tiineeksi, ja kevään tullen jäniksen kolosta ryömivät esiin siili, mustekala, pieni pörröinen karhunpentu, pöllö, sekä kuikka, joka tosin menehtyi parissa päivässä, koska jänis ei vain saanut oksennusta nousemaan kurkkuun pienokaisen ravinnoksi. Suru oli perheessä suuri, mutta muuttui hautajaisissa riemuksi, kun tuhansia toukkia kuoriutui esiin kuikan raadosta.
Kielon tarina on neoliittiseen symboliikkaan perustuva satu. Sen lähdeaineistona on käytetty Marija Gimbutasin teosta The Language of the Goddess. Gimbutasin mukaan muinaiset eurooppalaiset kulttuurit olivat naiskeskeisiä, kunnes patriarkaaliset indoeurooppalaiset valloittivat ne. Tämän perusteella kuvittelin iltasadun kulttuurille, joka olisi vastustanut valloittamista. Esitin sadun luentona, jossa näytin myös piirustuksia aidoista sekä kuvitelluista neoliittisista veistoksista. Muinaisten ja myöhäisempien kulttuurien eron havainnollistamiseksi esiintyy sadussa muun muassa ihmis/eläinuhreja, rituaalista hautaamista sekä vulgaaria kieltä. Erityisesti esiin nousee suomen kielessä monipuolisesti käytettävä v-sana, joka sadussa kuitenkin useimmiten liitetään symboliikassa keskeisenä esiintyvään syntymään ja elämän uusiutumiseen.
In due course the hare got pregnant, and come spring, a hedgehog, an octopus, a cute little bear and an owl would crawl out of the hare's hole along with a white-billed diver, who unfortunately went the way of all flesh, because the hare just couldn't regurgitate a drop of vomit to feed the little one. It was a great grief to the family, but tears of joy would none the less flow at the funeral, as thousands of larvae hatched out of the white-billed diver's carcass.
The Story of the Lily of the Valley is a fable based on Neolithic symbolism as Marija Gimbutas describes it in The Language of the Goddess. Following Gimbutas' account of ancient matrifocal cultures that were subdued by patriarchy, I envisioned a bedtime story for a culture that had resisted the takeover. It was performed as a lecture with drawings of actual and made-up Neolithic sculptures. To draw attention to a breach between ancient and more recent cultures the fable deals with human/animal sacrifice, ritualistic burial and prominently employs vulgar language to emphasize sexuality. This is tied to a symbolism that pays much attention to regeneration.
Photo Aino Mäki
Valokuva Aino Mäki
A Wind in Passing
Oksasenkatu 11Helsinki, 2014
Grace's head stops shaking. Her story has the advantage of being the truth, but who would have thought that her cold-water wash, the thing of necessity, could pass for a cosmetic secret? She had figured it out for herself: cold water tightens the skin, and what's good for the skin must be good for the hair. Sometimes whilst cooking, with the bottle of fish oil within reach, she would sommer rub a bit of oil into her hands and face to relieve the tightness. But she says nothing of the cooking oil.
Olin aiemmin tehnyt galleriaan häpeää käsittelevän teoksen, joten saatuani kutsun uuden näyttelyn pitämiseksi kuuden vuoden jälkeen, tuntui luonnolliselta ottaa häväistys käsittelyn kohteeksi. Performanssissa luin ääneen kolme tekstiä. Näitä käsiteltiin luennoissa, joiden aikana maalaamani miellekartat pyyhin tekstien välissä pois. Poispyyhkimisestä jäi jäljelle vaakasuorista sinisistä vedoista ja valkoisista läiskistä koostuva maalaus. Aluksi luin otteen Zoë Wicombin novellista Disgrace, jonka pohjalta käsittelin häpeän ja häväistymisen eroa ja yhtäläisyyksiä. Toisena tekstinä luin Tuhannen ja yhden yön tarinoista suomentamattoman kertomuksen Abu Hasanin historiallisesta pierusta. Tämän myötä käsittelin häväistymistä epähuomiossa itselleen aiheutettuna kunnian menetyksenä, josta voi päästä eroon vain saavuttamalla jälleen toisten hyväksyntä. Lopuksi luin Christina Rosettin runon Who Has Seen the Wind? vertauskuvana häpeästä ja häväistymisestä tunnetiloina, jotka usein menevät huomaamattomina ohi, ellei niihin kiinnitetä erityistä huomiota. Performanssin päätteeksi seurasi keskustelua yleisön kanssa.
A previous work I had made in the gallery dealt with shame, so when I was invited to have another exhibition six years later, it felt natural to work with disgrace. The performance consisted of the reading of three texts. These were analyzed in lectures with a mind map that was washed away between the texts, leaving behind a blur of horizontal strips of blue paint with blotches of white. The first text, a segment of Zoë Wicomb's short story Disgrace, was used to distinguish between shame and disgrace, emphasizing their interrelatedness. The second text was The Historic Fart from One Thousand and One Nights. Through it disgrace was considered as a loss of dignity that one inadvertently brings upon oneself, and which may only be relieved by regaining the approval of others. Finally Christina Rossetti's poem Who Has Seen the Wind? was used as a metaphor of shame and disgrace as fleeting moments that often might go unnoticed unless particular attention is drawn to them. The performance ended in a discussion with the audience.
Photo Franziskus Nakajima
Valokuva Franziskus Nakajima
Return – Drifter
Jaakko Karhusen kanssaProjektraum DriftersBerliini, 2014
Hold on right there! This is all fine and good, except for one thing. The necessary conditions of your method were, as you demonstrated, to create freedom and not to create tyranny. But you have created tyranny. As a profiteer, a banker, and an unscrupulous financier—excuse me, but you yourself said as much—you have created tyranny. You have created as much tyranny as any other representative of the social fictions you claim to oppose.
Return – Drifter -esityksessä tein kolmatta kertaa yhteistyötä taiteilija Jaakko Karhusen kanssa. Esitys oli osa Masses and Impersonation -sarjaa. Osiomme käsitteli Drifter-hahmoa, jonka tapahtuman järjestäjät olivat määritelleet hallitsemattomaksi kriittisesti ajattelevaksi olennoksi, joka tarpeen tullen voi omaksua tiettyjä käyttäytymismalleja. Mielestämme hahmo oli äärimmäisen romantisoitu, joten pitämämme luento käsitteli kolmea hahmoa, jotka muistuttivat Drifteriä, mutta joissa ilmeni myös tämän hahmon ongelmallisuus. Ensimmäisessä osiossa referoimme kohtauksen Joseph Conradin Anarkistista, jossa salainen agentti on soluttautunut anarkistien joukkoon. Kohtauksessa hänen esimiehensä kritisoi hänen epäonnistumistaan muun muassa nälkiintyneen työväen edustajan ulkomuodon saavuttamisessa. Toinen osio oli sovitus Fernando Pessoan Anarkistipankkiirista, jossa nimihenkilö kertoo pitkäselitteisesti, kuinka hänen toimensa pankkiirina edustaa niin aatteellisesti ja käytännössäkin anarkistisia tavoitteita. Viimeinen osio käsitteli lyhyesti Walter Benjaminin ajatuksia flanööristä. Tätä seurasi keskustelua yleisön kanssa.
with Jaakko KarhunenProjektraum DriftersBerlin, 2014
Return – Drifter is the third time I collaborated with artist Jaakko Karhunen on a performance. We were invited to give a lecture performance in the series Masses and Impersonation. Our segment dealt with a Drifter character, whom the organizers had described as an ungovernable critical thinking being, one who is able to appropriate certain characteristics when necessary without losing their own identity. As we found this to be highly romanticized, our lecture focused on three characters, whose being is akin to that of the Drifter, but also shows its flaws. The first part summarized a scene from Joseph Conrad's novel The Secret Agent, where an agent provocateur has infiltrated a group of anarchists and among other things is criticized by a superior officer on his incredibility as a starving proletarian. The second part was an adaptation of Fernando Pessoa's The Anarchist Banker, whose title character discusses at length his devotion to and assimilation of anarchist ideals in his profession as a banker. The final part gave a brief account of Walter Benjamin's thoughts on flâneurism. It was followed by a discussion with the audience.
Photo Antti Ahonen
Valokuva Antti Ahonen
Een kwaadgedachtenwisseling in het Fins
Jaakko Karhusen kanssaPixels and PresenceVaasa, 2013
Suvaitsevaisuus ei ole myöntyväisyyttä, alentuvaisuutta eikä suopeutta. Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustetaan toisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Missään tapauksessa sen nojalla ei voida puolustaa näihin perusarvoihin kohdistuvia loukkauksia. Suvaitsevaisuutta tulee osoittaa yksilöiden, ryhmien ja valtioiden.
Performanssissa Raivoisa ajatustenvaihto suomeksi yritin hakea putkiradiolla AM-lähetyksiä. Suurin osa vastaanotosta koostui kohinasta, mutta toisinaan radiosta kuului vaimeaa puhetta. Tällöin mietin suhdettani siihen kaupunkiin, josta lähetys radion säätöasteikon mukaan oli peräisin. Tehdäkseni tästä muistiinpanoja käänsin radion kanavalle, jossa toistettiin jatkuvasti Unescon Suvaitsevaisuuden periaatteiden julistuksen ensimmäistä artiklaa. Tapahtuman järjestäjät keskeyttivät esityksen noin tunnin jälkeen.
with Jaakko KarhunenPixels and PresenceVaasa, Finland, 2013
Tolerance is not concession, condescension or indulgence. Tolerance is, above all, an active attitude prompted by recognition of the universal human rights and fundamental freedoms of others. In no circumstance can it be used to justify infringements of these fundamental values. Tolerance is to be exercised by individuals, groups and States.
In the performance A Furious Discourse in Finnish I was trying to find broadcasts on an old AM radio. The reception was mostly noise with occasional muffled speech. When this occurred, I would try to think of a personal connection to the city that the radio's dial indicated the broadcast was coming from. To write down my thoughts I would switch the radio to a channel where the first article of the UNESCO Declaration of Principles on Tolerance was repeated over and over again. The performance was interrupted by the organizers after an hour or so.
En vadhelst varelse
Jaakko Karhusen kanssaEsitystaiteen markkinatHelsinki, 2013
Vaikka paluu onnistuisikin, vaikka löytäisin sen minkä tiedän ja tunnen kadottaneeni, olen itse matkan aikana muuttunut niin että se mikä minun nyt pitää löytää ei enää ole sama kuin se minkä kadotin. Uhraa itsesi iloisesti! Parempi olla taikauskoinen, katsoa maahan kun kävelee ettei astu viivojen päälle, ja se on helpompaakin. Yksi suurimmista nautinnoista on yrittää noudattaa jotakin rutiinia, mitä tahansa rutiinia edes kaksi kertaa peräkkäin, mutta se harvoin onnistuu, ja harvemmin vielä onnistuu yritys olla taikauskoinen ja olla astumatta viivojen päälle. Sen yksinkertaisesti unohtaa. Luulee unohtaneensa. Olettaa unohtaneensa. Näin siihen asti kunnes unohtaa unohtaneensa.
Esityksen nimi viittaa Giorgio Agambenin Tulevaan yhteisöön, jossa ’mikä tahansa’ käsitetään siksi, mikä ei ole erityistä tai yksilöllistä eikä tavallista tai yleistä. Esitystä varten kirjoitimme vuorotellen monologia, jonka luin yleisölle mahdollisimman nopeasti ja tauotta. Tämän tarkoituksena oli estää yleisöä pohtimasta tekstin sisältöä esityksen aikana. Sen sijaan monologi palasi aika-ajoin käsiteltyihin aiheisiin, mikä toi siihen pakko-oireisia piirteitä.
with Jaakko KarhunenEsitystaiteen markkinatHelsinki, 2013
Even if I would manage to return, if I would find what I know and feel I have lost, the journey has changed me in such a way that what I now must find is not that what I have lost. Rejoice in self-sacrifice! It's better to be superstitious, to look at the ground while you're walking to avoid stepping on the lines, and it's much easier as well. One of the greatest pleasures is to try and follow a routine, any routine at least twice, but that rarely succeeds and it's even more rare to succeed in superstition and not step on the lines. You simply forget. You think you've forgotten. You assume you've forgotten. So on until you forget that you've forgotten.
The title of the work, A Whatever Being, is a reference to Giorgio Agamben's The Coming Community, in which “whatever,” according to the translator's notes, “refers precisely to that which is neither particular nor general, neither individual nor generic.” Taking turns in writing we produced a monologue that was read aloud in a fast pace in the performance. The aim was to hinder the audience's reflection on what was being said during the talk. Instead, topics were reintroduced into the monologue sporadically, so that the supposed stream of consciousness was given obsessive-compulsive characteristics.